Varjotyöskentely ja sisäinen lapsi

Nyt ollaan alun tunnemyrskyjen jälkeen siinä vaiheessa, että tarkasteltavaksi tuli piirteet sisäisen lapseni näkökulmasta. Tai oikeastaan teini-ikäisen itseni näkökulmasta. Voi voi, täytyy sanoa, että siinä on tunnusteltavaa.

Sisäinen työskentely teini-ikäisen itsensä kanssa

Sanotaan, että sisäistä työskentelyä on helpompi ja kivuttomampi lähteä työstämään sisäisen lapsen kanssa niin, että lapsi on oikeasti nuori, pieni ja viaton. Häntä kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa, häntä haluaa hoivata ja kannatella. Mutta kuinka eheyttävää onkaan ollut työskennellä myös teini-ikäisen sisäisen lapseni kanssa. Olen työskennellyt tätä kautta aiemminkin ja voin kertoa, että se on aivan yhtä eheyttävää kuin pienen lapsen kanssa työskentely. Ehkä hieman raadollisempaa, mutta korjaavien kokemusten avulla erittäin syvällisesti eheyttävää. Olen kirjoittanut korjaavista kokemuksista aiemmin täällä. 

Pohdin aikani, kirjoitanko tästä teini-iän teemasta tänne ollenkaan, koska aihe koskettaa mua todella paljon henkilökohtaisesti. Kuitenkin koen, että voit saada tästä oivalluksia omaan elämään, joten go for it. Minä en ollut helppo teini. Olin tuuliajolla, ajelehdin vain elämääni ja vaikka olin varmasti määrätietoinen jääräpää, en silti tiennyt ollenkaan mihin kuuluin tai mitä halusin. Ei siitä sen enempää, mutta voin kertoa, että eteeni vain läsähteli isolla painovoimalla tilanteita teiniajoista, kun otin tunnusteltavaksi varjotyöskentelyn piirteet sen ikäisen itseni kanssa.

Ehdottomuus, kapeakatseisuus, ulkoapäinohjautuminen, uhriutuminen, syyllistäminen, sulkeutuminen, jääräpäisyys, olettaminen ja kontrollointi. C H E C K ! Elin niin kovasti elämän vietävänä, että nämä piirteet muodostivat oravanpyörän, joka veti vertoja maailman isoimmalle maailmanpyörälle. Tässä kohti aukesi myös jokin eräänlainen tunnetulva, jotkin hyvin syvällä piilossa olleet energiatukokset purkautui koettavaksi, puhdistettavaksi. Hurjaakin, mutta tarpeellista. 

Herkkyys ja teini-ikäinen sisäinen lapsi

Elin hyvin ehdotonta elämää, rajatonta elämää. Olin niin ulkoapäin ohjautuva, että tein asioita mitä en vieläkään ymmärrä. Tein asioita, joita oletin kuuluvan tehdä. Tai ymmärrän nyt sen, kuinka hämmentynyt minun on täytynyt olla, kuinka minulla ei ollut minkäänlaista kontrollia, ei minkäänlaisia ehtoja. En nähnyt kokonaiskuvaa ja tein asioita, joilla suljin itseä aina vaan enemmän. Kauemmas itsestä. Ja sitten tiesin vielä vähemmän mitään itsestäni ja näkökulma itsestäni oli vieläkin kapeakatseisempi.

Tuotin pettymyksiä muille, mutta en tuonut esille sitä, mitä pettymyksiä myös minulle tuotettiin. Aivan kuin ne olisivat olleet vähempiarvoisia, aivan kuin olisin ansainnut ne. Ja ainoastaan minun tekemäni pettymykset tuotiin esille. Melkoista uhriutumista siis, kun ajattelin itsekin itsestä, että olisin ansainnut kaiken sen enkä pitänyt puoliani, vaan jatkoin ajelehtimista.

Nyt ymmärrän, että purin vaan pahaa oloani ulospäin jollakin lailla, enkä tiennyt muuta. Ymmärrän, että olin hämmentynyt, minulla ei ollut hyvä olla. Olin ylivirittynyt ja kuormittunut, enkä osannut käsitellä sitä itseni kanssa. Joten hain jotain merkityksellisyyttä ulkoapäin. Tunsin kyllä vahvasti, varmaan liiankin vahvasti, mutta tarvitsin jotain hmmm, no, merkityksellisyyttä. Tänä päivänä selitän sitä niin, että ihminen hakee adrenaliinipiikkiä, jännitystä nauttimistaan asioista, oli se sitten seinäkiipeily, moottoripyöräily tai hurja huvipuistolaite, ja saa sitä kautta elämäänsä merkityksellisyyttä. Saatko kiinni mitä tarkoitan?

Siinä ei ole mitään väärää, mutta jos on hyvässä yhteydessä itsensä kanssa, se jännitys, ne adrenaliinipiikit ovat vain plussaa, mutta eivät elinehto. Saat hyvän olon tunteen ilman ulkopuolisia tekijöitä. Ymmärrät, että se merkityksellisyys, ilo, nautinto, onni on jo sinussa, eivätkä tule pelkästään ulkopuoleltasi. Vaikka toki asiat ja ihmiset ulkopuolellasi korostavat näitä sinussa. 

Muista aina kiitollisuus

Voisin tehdä jossain välissä oman postauksen siitä, miten adrenaliinipiikki vaikuttaa kehossa, ja kuinka se vaikuttaa stressihormonin erittymiseen. Ja etenkin, kuinka pääsee palautumaan tuon stressihormonin tuottamasta ylivirittyneisyydestä. Kuinka kiitollinen voi tänä päivänä olla siitä, ettei keho ja mieli käy enää niin ylikierroksilla. Voisin kertoa, mitkä keinot auttoivat minulla ja mitä tekisin tämän päivän oppieni kautta eri tavalla ja paljon aiemmin.

Tässä ajatuksen virtaa teini-ikäisen sisäisen lapsen kanssa koetusta varjotyöskentelystä. Tässä kohti odotan oikein kovin, että pääsen valoalttarin puoleen vahvistamaan sitä minussa olevaa hyvää, vaikka samaan aikaan löydän tästäkin sen kiitollisuuden siemenen. Kun vapaudun ja puhdistun näistä matalista energioista itsessäni, saan enemmän tilaa kaikelle uudelle, pääsen "aloittamaan uuden luvun tyhjältä valkokankaalta" tässä hetkessä, tässä ajassa. Kuinka vapaata energianvirtausta se voikaan olla. Kyllähän se kaikki on vielä minussa, mutta ilman matalaa, tukkivaa ja alaspäin vetävää energiaa.

Nyt tuulettamaan ajatuksia metsään parhaan lenkkeilykamun, koirani Ipanan kanssa!

Pakkasen ja kuurankukkasien keskeltä,

Johanna